perjantai 1. maaliskuuta 2019

Elämä kahden koiran kanssa

Multa toivottiin jo syksyllä postausta siitä, miten aika riittää yhden koiran sijaan kahdelle ja miten jaan aikaa kahden koiran kesken, erityisesti kun sen normaalin arjen lisäksi aika paljon harrastetaan. Nyt kun Kelmin pentuaika alkaa olla pikkuhiljaa ohi (vaikka sen myöntäminen onkin aika vaikeeta) ja arki sujuu jo aikalailla rutiinilla ja omalla painollaan, voisin hieman kertoa, miten se elämä kahden koiran kanssa meillä on lähtenyt sujumaan.

Keskimäärin voisin sanoa, että reilu puoli vuotta elämää kahden koiran kanssa on sujunut kivasti, Kelmi on sulautunut perheeseen ongelmitta ja Koda on hyväksynyt melko hyvin poikansa perheenjäseneksi. Olen todella tyytyväinen, että nää kaksi tulee näin hyvin keskenään toimeen. Kodalla on keskivertocollieta enemmän dominanssia, joten täysin itsestäänselvyys mulle ei ollut, että se hyväksyy toisen uroksen ongelmitta laumaansa. Sillä on myös tietynlaista epävarmuutta muita koiria kohtaan ja se helposti turvautuu väkivaltaan tilanteessa, joka menee sille epämukavaksi. Se on kuitenkin oppinut selvästi luottamaan Kelmiin ja leikkiikin Kelmin kanssa tavalla, jolla en ole nähnyt sen leikkivän pentuiän jälkeen kenenkään muun kanssa. Ne jahtaa, painii, taistelee leluista ja joskus jopa kirputtaa toisiaan maaten päällekkäin. Ne alkaa olla tasavertaisia ja niiden jahtaus- ja vetoleikit kuluttavat hyvin molempien energiaa, kohottavat (etenkin Kodan) kuntoa ja kehittävät Kelmin fysiikkaa ja motoriikkaa tehokkaasti. Ne alkaa olla myös samaa kokoluokkaakin keskenään, joten ei tarvitse pelätä, että pentu hajoaisi, jos Koda vahingossa leikkiessään juokseekin täysiä päin.


En silti voi sanoa, että kaksi koiraa menisi täysin samalla vaivalla kuin yksi. Molemmat kaipaavat huomiota, aktivoimista ja liikuntaa myös yksilöinä ja sitä haluan niille tarjotakin. Vaikka ajattelen, että koiran paras kaveri monelta kannalta on toinen koira, haluan, että mun molemmilla koirilla on voimakkaampi suhde ja luottamus muhun kuin toisiinsa. Sen takia haluan tarjota molemmille koirille aikaa myös mun kanssa kaksin. Sen vuoksi molemmat pojat pääsevät toisinaan treenaamaan niin, että toinen jää kotiin lepäämään. Sen (ja Kodan remmirähjäämisen) vuoksi ne lenkkeilevät hihnalenkit edelleen pääsääntöisesti erikseen. Ja sen vuoksi ne lenkkeilevät toisinaan myös koirakavereiden kanssa yksinään, toki Kelmi myös sosiaalisuutensa ansiosta omistaa enemmän koirakavereita kuin Koda.

Kelmin ollessa pikkupentu käytiin lenkkejä pääsääntöisesti kaikki yhdessä ja huomasin, että epäilyttävissä asioissa Kelmi turvautui voimakkaasti Kodaan. Jos joku asia jännitti, se tarkisti ensin Kodan reaktion ja päätti sen perusteella, tarviiko hätäillä vai ei. Sinänsä hyvä, koska Kodaahan ei jännitä juuri mikään. Toisaalta yksin ollessaan se saattoi silloin pikkupentuna reagoida hyvin voimakkaastikin uusiin, jänniin asioihin, kun ei ollutkaan Kodaa, johon tukeutua. Joten halusin, että Kelmi oppii toimimaan, ajattelemaan ja kohtaamaan jännittävät asiat itse (tai mun kanssa) ilman Kodan tuomaa turvaa, ja tehtiinkin (ja tehdään edelleen) paljon asioita Kelmin kanssa kaksin. Nyt Kelmi on saanut kohdata mörköiän (vähäiset) mörkönsä pääsääntöisesti yksinään ja hienosti se on niistä selvinnyt. Ja se vaikuttaa kyllä edelleen hyvin tasapainoiselta, fiksulta ja toimintakykyiseltä koiralta, vaikka teini-ikä uhkaavasti lähestyykin.



Toinen koira vaikuttaa toki myös harrastamiseen. Kelmin myötä Kodan treeniaika on vähentynyt, mikä taas näkyy välillä etenkin treenien alkupuolella ylivireytenä ja sähläämisenä, mutta toisaalta pennuntulon ja vähentyneen treeniajan myötä sen motivaatio treenaamiseen on noussut, se on entistä ahneempi, taistelutahtoisempi ja aiemmasta poiketen esimerkiksi lelusta taistellessaan puree kunnollisella koko suun otteella. Toisaalta tuo aikuisen koiran olemassaolo estää mua treenaamasta aivan liikaa tuon taitavan ja hauskan pennun kanssa. Lisäksi kun treeniaikaa per koira on vähemmän, tulee ehkä toisinaan myös suunniteltua treenit aiempaa paremmin.

Kahden koiran kanssa eläessä joutuu kyllä aiempaa enemmän aikatauluttamaan ja suunnittelemaan elämää, muun muassa edellä mainituista syistä, mutta toisaalta monen asian suhteen ne menevät jopa pienemmällä vaivalla kuin yksi - sein saa molemmat treenattua ja lenkitettyä samalla kertaa, joten treenimatkoihin ja metsän reunalle ajeluun kulutettu aika on suhteessa pienempi. Ja mikä parasta niistä todella on seuraa toisilleen ja niiden väliset leikit kuluttuvat energiaa tehokkaammin kuin mitkään lenkit.




Yhteenvetona toteaisin siis, että päivääkään ei ole tarvinnut katua toisen koiran hankintaa!


Kiira, Koda & Kelmi

2 kommenttia:

  1. Hyvä koonti ja kerrankin joku on rehellinen, ettei kaksi koiraa nyt aina mene ihan siinä missä yksi :D joskus toki kyllä, mutta kaksi treenattavaa vaativat kyllä vähän aikataulutusta sen vähäisenkin muun elämän ohella :) Kelmiläisestä on kasvanut kyllä niin isänsä kopio, että tämä puusilmä ei niitä yksittäiskuvista tunnista toisistaan 😁

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo ei mene :D vaikka siis tykkään ehdottomasti enemmän tästä kahden koiran omistamisesta, ne viihdyttää toisiaan ja saavat parempaa ja tehokkaampaa liikuntaa, ei ehdi treenaa liikaa yhtä koiraa jne, mut ei ne silti samalla vaivalla (tai rahalla) mene kuin yksi :D

      Poista

Kiitos kommentista! :)