tiistai 16. toukokuuta 2017

Arkuudet eivät ole naurun asia!

Liian monta kertaa olen nyt törmännyt tähän samaan asiaan. Asiaan, joka saa höyryn nousemaan mun korvista. Siihen, että ihmiset nauravat koiransa arkuuksille. Naurahtavat, kun koira peruuttaa hissistä, koska rappukäytävän lattia on pelottava. Käyttävät nauravaa hymiötä kertoessaan koiransa menevän kaappiin piiloon peltikaton naksuessa pakkasesta. Pitävät jotenkin hellyyttävänä sitä, että koiraa joutuu eläinlääkärissä houkuttelemaan kolmella nakilla kävelemään kivilattian poikki vastaanottohuoneeseen. Hymähtelevät koiralle, joka näyttelypaikalla heittäytyy kauhuissaan lattialle, ettei vain tarvitsisi kävellä siinä.

Arkuuksista pitää pystyä puhumaan ja arvostan kovasti jokaista omistajaa, joka koiransa arkuuksista ja niiden raskaudesta rehellisesti ääneen puhuu. Mutta koiran arkuus ei ole naurun asia! Ei missään mielessä eikä missään mittakaavassa! Mietipä itse, miltä tuntuisi pelätä jokaista metallista kilahdusta, laminaattilattioita, portaita, vieraita ihmisiä ja tähän päälle vaikkapa autoja? Niin kauan kuin omistajat pitävät tällaisia ominaisuuksia jotenkin söpöinä ja rodunomaisina, esimerkiksi juuri collielle, ei rotu parempaan suuntaan mene. Niin kauan kuin koiranomistajat eivät näistä arkuuksista raportoi kasvattajille ja niin kauan kuin kasvattajat menevät ulkonäkö ja näyttelytulokset edellä, ei rodun tilanne parane. Niin kauan kuin kasvattajia ei kiinnosta jalostustyönsä tulos enää sen jälkeen, kun pennut on myyty (näitäkin kasvattajia valitettavasti on), ei arkuuksia rodusta kitketä pois. Niin kauan kuin ihmiset ostavat koiria näiltä vastuuttomilta kasvattajilta, heidän kasvatustyönsä jatkuu.



Sitten on tämä ryhmä, joka on täysin sokea koiransa heikkouksille. Pidetään luonnetestituomareita ennakkoluuloisina ja roturasisteina, kun se oma lattioita pelkäävä, kattiloiden kolinaa säikkyvä ja erittäin pehmeäpäinen sesse ei päässyt testiä läpi. Tehdään pentuja koiralla, joka stressaantuu metelissä, loukkaantuu verisesti pientäkin äänen korottamista ja käytetään vielä yhdistelmässä samanlaista urostakin. Tarjotaan jalostukseen paimenkoiraa, joka pelkää lampaita. Mikään koira ei ole täydellinen, mutta kyllä sitä omaa koiraa pitäisi osata katsoa muutenkin kuin vaaleanpunaisten lasien läpi, ainakin jos sitä aikoo jalostukseen käyttää.  

Olen kuullut arkuuksille milloin mitäkin selityksiä, jotka ovat toinen toistaan järjettömämpiä. Jopa oli joku levittänyt sellaistakin väitettä, että alusta-arkuus olisi ollut aikoinaan Skotlannissa paimentaville koirille toivottu ominaisuus, eivätpä menisi liukkaiden lampien jäille ja tippuisi jäihin... Uskooko joku tällaista? Toivottavasti ei.

Arkuuksista on tehty jonkin verran tutkimuksia, esimerkiksi collieiden omistajista viidesosa on raportoinut koiransa pelkäävän ääniä. Sekarotuisista tämä osuus oli neljäsosa. Itse uskon aika pitkälti siihen, että sekarotuisilla tämän suuren määrän osaltaan selittää pentutehtailukoirat, jotka elävät ensimmäiset kuukautensa pahvilaatikossa, joita on kaltoinkohdeltu ja jotka ovat pentuna jääneet vaille emän hoivaa. Ja varmasti myös huonoista oloista tulleet rescuekoirat sekoittavat pakkaa. Collieilla kuitenkin arkuudet on todettu perinnöllisiksi ja alusta- ja ääniarkuuksien on mielestäni myös todettu kulkevan pitkälti käsikädessä. Toki pentutehtailua ja kaltoinkohtelua löytyy rotukoiristakin ja perinnöllisiä arkuuksia sekarotuisista!

Ääniarkuudet alkavat kunnolla ilmetä tutkimusten mukaan keskimäärin vasta yli kahden vuoden ikäisellä koiralla, joillakin vasta kolmevuotiaanakin. Siksi nuorten koirien käyttämistä jalostuksessa pitäisi ehdottomasti välttää, toki muissakin roduissa, mutta etenkin näissä ääniarkuuksista kärsivissä. En ymmärrä, mikä kiire on käyttää sitä vuoden ikäistä urosta? Eihän sellaisen teinin todellisesta luonteesta voi sanoa mitään, eikä monen koiran kohdalla edes rakenteesta, jos nyt vain ulkonäkö edellä tahtoo koiria kasvattaa. Nuorelle nartulle se pentujen saaminen voi lisäksi olla henkisesti raskasta ja pennut voivat jäädä vaille emän hoivaa, mikä edelleen edesauttaa arkuuksien syntymistä.



Mitä tälle sitten voi tehdä? Vastuu rodun tulevaisuudesta lasketaan usein kasvattajien harteille, mutta mun mielestä vastuussa on kasvattajia enemmän me koiranomistajat, pennunostajat. Ettei pentua osteta, mikäli vanhemmat ovat arkoja, oli se pentu kuinka suloinen ja hellyyttävä tahansa. Ettei arkuuksia pidettäisi hyväksyttävinä tai ajateltaisi niiden kuuluvan rotuun, eikä sekotettaisi arkuutta ja välinpitämättömyyttä keskenään. Eikä nyt ainakaan naurettaisi koiralle, joka pelkää omaa varjoaankin. Raportoitaisiin kasvattajalle siitä omasta koirasta, kerrottaisiin, millaista se elämä sen todella aran koiran kanssa todellisuudessa on.

Ja mun mielestä tarvittaessa näitä asioita pitää kertoa myös eteenpäin. Jos kasvattajaa ei kiinnosta oman kasvattinsa luonneongelmat enää sen jälkeen, kun rahat ovat pennusta tilille tulleet, tulisi kaikkien collieihmisten tietää, kuka tämä kasvattaja on. Tiedän tietysti, ettei hyvä ja vastuullinenkaan kasvattaja aina voi ennustaa, millaisia pentuja tietystä yhdistelmästä tulee ja kuten sanoin, kaikkea ei voi kasvattajankaan niskaan sysätä. Genetiikka on ihmeellistä ja arkuuksiinkin yleensä vaikuttaa perimän lisäksi myös ympäristö, mutta ne kasvattajat, jotka eivät välitä luonteesta tai sen ongelmista tuon taivaallista, pitäisi kyllä saada lopettamaan tai selvästi muuttamaan kasvatustyötään, keinolla millä hyvänsä.

Pennunostajien ja kasvattajien lisäksi suuri vastuu rodun luonneasioissa on mun mielestä myös urosten omistajilla. Koiranomistaja tuntee kuitenkin koiransa paremmin kuin muut, tietää sen vahvuudet ja heikkoudet aivan eri tavalla kuin sitä jalostukseen pyytänyt kasvattaja. Ellei sitten satu olemaan yksi näistä oman koiransa heikkouksille sokeutuneista. Uroksen omistajan tulisi myös ajatella rodun tulevaisuutta, eikä vain sitä omaa napaansa ja omaa pankkitiliään. Nähdä oman koiransa heikkoudet ja myöntää ne, niitä heikkouksia kuitenkin aivan jokaisessa koirassa on enemmän tai vähemmän. Itse ajattelen asian myös niin, että miksi kukaan haluaisin omalle urokselle "huonoja" pentuja? Huonoa mainostahan se vain on. Miksei mielummin pitäisi uroksen omistajanakin melko tiukat kriteerit, millaisille nartuille sitä urostansa antaa käyttöön? Toki kompromisseja joutuu usein tekemään, mutta mielestäni pitäisi pyrkiä jokaisessa asiassa tasapainoon.

Monet collieihmiset ja -kasvattajat kritisoivat vahvasti luonnetestiä ja myös luonnekuvausta. Ja onhan siinä sinänsä perää, että monelle pehmeälle koiralle kaikki pelottelu ja painostus on rankka kokemus. Olen kuullut pehmeäpäisestä koirasta (tällä kertaa kyseessä ei ollut collie), joka ei ennen testiin menoa ollut paukkuarka, mutta testin jälkeen on niitä alkanut pelkäämään. Eikä luonnetesti kuitenkaan testaa niitä koiran pahimpia arkuuksia, toki se pieniä arkisia ääniä pelkäävä koira pelkää myös niitä laukauksia, mutta eihän sen koiran omistaja sitä koiraansa, ainakaan toivottavasti, luonnetestiin vie.

Olisikohan tilalle mahdollista ottaa testi, jossa testattaisiin juuri näitä spesifejä ongelmia? Esimerkiksi pakollisena kaikille jalostuskoirille, mikäli pennut haluaa rekisteröidä? Alusta-arkuuksia voisi testata esimerkiksi niin, että koiran tulisi testissä kävellä portaat molempiin suuntiin, kävellä laminaattilattian poikki ja pressun yli? Ääniarkuuksissa esimerkiksi tiskipöydälle kilahtava metallinen ruokakuppi, naksahdukset, pilli ja esimerkiksi porakone? En usko, että tällaisen järjestäminen olisi täysin mahdoton asia.



Ja kyllä mä vielä totean, että jos mulla olisi koira, joka pelkäisi jokaista naksahdusta, kaukosäädintä, lämpötilaeroista johtuvaa peltikaton naksutusta, kiiltäviä ja liukkaita lattioita, portaita ja vielä ihmisiäkin totuttamisesta ja hyvästä sosialistamisesta huolimatta, niin kyllä se monttuun joutaisi. Vaikka se koira olisi kuinka rakas ja tärkeä, täytyy mennä sen koiran hyvinvoinnin ehdoilla. Uskallan väittää, että paljon rajummin se koira kärsii noin pahoista arkuuksista kuin esimerkiksi lonkkien nivelrikosta.

Ehkä näiden sanominen on multa tekopyhää, kun omakohtaista kokemusta ei arasta koirasta ole. Olen onnekas, että mulla on koira, joka ei hätkähdä oikeastaan mitään, joka juoksee liukkaat portaat ylös ja alas, ei säiky ilotulitusraketteja, toimii yleensä hienosti lasten kanssa (mitä nyt välillä on turhan innokas) eikä reagoi autoihin, moottoripyöriin tai lumiauroihin ja rakastaa jokaisen vastaantulijan piloille siihen tilaisuuden saatuaan. Toivon kuitenkin, että mikäli joskus mun kohdalle oikeasti arka koira osuu, osaan ajatella siinäkin tilanteessa koiran parasta.

Teksti oli kirjoitettu sattuneesta syystä pitkälti collieiden näkökulmasta, olisikin kiva kuulla, millanen luonteiden tilanne on muissa roduissa, erityisesti arkuuksien suhteen.


Kiira & Koda

8 kommenttia:

  1. Shelteillä arkuus tuntuu jossain mielessä olevan hyväksyttykin luonteenpiirre? Tai jotenkin odotettavissa. Minusta rotumääritelmästä pitäisi poistaa kokonaan kohta "vieraita kohtaan pidättyväinen." Liian usein tämä toimii "ok:na" arkuuden ilmenemiseen koirassa. "Kun rotumääritelmässä sanotaan, että saa olla pidättyväinen!"

    En tiedä miten kasvattajat tätä hoitavat vai hoitavatko mitenkään, haluan uskoa ettei kukaan tahallaan arkoja koiria jalosta. Muistan vaan oman sheltin nuoruudesta sen työn mitä piti tehdä sosiaalistamisen ja alustoihin/uusiin juttuihin tottumisen kanssa. Mm. vietettiin yli tunti, ja kylvin agipuomin täyteen lihapullia että sen sai ensimmäisen kerran kokonaan menemään siitä yli.(Sen jälkeen ei ongelmaa) Se oli ihan eri luokkaa mitä ton nahkan kanssa on pitänyt tehdä.

    Mutta tosiaan edellisestä omasta sheltinpennusta on se kymmenen vuotta, että en tiedä millasia suurin osa koirista on nykyään. Mutta tollanen mielikuva mulla edelleen on.

    Tosi hyvä teksti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä! Samaa näkee colliepiireissä, arkuus nähdään rodulle ominaisena ja hyväksyttävänä piirteenä. Ja samaa mieltä olen. Tuo pidättyväisyys ilmeisesti kumpuaa siitä, että paimentaville työkoirille oli kätevämpää, jos ne eivät piitanneet vieraista. Mutta nykypäivänä tuon voisi kyllä munkin mielestä ehdottomasti poistaa juuri sen takia, että se sekoitetaan arkuuteen. Valitettavasti ainakin näissä pitkäkarvaisissa collieissa moni menee ulkonäkö ja näyttelytulokset edellä.

      Kyllä mä ainakin niitä arkoja shelttejä olen nähnyt siinä missä collieitakin. Luulen jopa, että shelteille tätä arkuutta pidetään vielä jotenkin harmittomampana ominaisuutena kuin collieille, lähinnä sen kokoeron takia. Sheltti on helppo nostaa syliin ja kantaa portaat ylös, 30-kiloinen collie on tässä suhteessa vaikeampi...

      Poista
  2. Elämä aran koiran kanssa ei takuulla ole kyllä mukavaa! Ja valitettavan paljon olen itsekin nähnyt oikeasti arkoja ja aivan liian pehmeitä koiria shelteissä. Omani on onneksi alustavarma, äänivarma ja muutenkin aikamoinen rohkea rämäpää. Vieraista ihmisistä ei pidä. Mutta kuten MH-kuvauksessakin todettiin, että ei se ihmisiä pelkää, menee itse ottamaan kontaktiakin mutta on vaan sellainen koira, joka ei välitä vieraiden ihmisten osoittamasta huomiosta (ja muuten kertoo sen erittäin kovaäänisesti!). Toisaalta taas on muutaman kerran pusutellut esimerkiksi eläinlääkärin tai sirunlukijan naaman märäksi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ymmärrä, miten sitä pehmeyttäkin pidetään noille niin ominaisena, kuitenkin collienkin ihanne olisi vain hieman pehmeä tai kohtuullisen kova. ja pehmeys yhdistettynä arkuuteen tai vaikkapa terävyyteen on aika inhottava combo, tosi pehmeäpäistä koiraa on vaikea kouluttaakin. Ja mielestäni koiran ei tarvitse olla jokaisen vieraan sylissä niin kuin tuo omani, mutta pelätä ei saa. Ongelmana lähinnä ihmiset, jotka sekoittavat välinpitämättömyyden ja arkuuden keskenään...

      Poista
  3. Hyvä kirjoitus! Arkuutta tosiaan vähätellään, vaikka sillä on aivan yhtä suuri merkitys hyvinvoinnille kuin monella terveysongelmalla. Itselläni on sekarotuinen rescuekoira, jolla on taipumusta arkuuteen. Onneksi on päässyt yli monista peloista, mutta alkuvaiheessa oli hirveän ahdistavaa, turhauttavaa, ja sekä omaa että koiran elämää rajoittavaa, kun kaikki ulkona oleva oli pelottavaa. Jos koira elää jatkuvassa pelon ja ahdistuksen tilassa, ei sen elämä ole sen parempaa kuin koiran, jolla on jatkuvaa kroonista kipua. Oman koiran tapauksessa pystyttiin onneksi suurimmaksi osaksi välttämään pelottavia tilanteita ja totuttelemaan niihin pikkuhiljaa, mutta joissain tilanteissa tämä ei ole mahdollista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin, onneksi olette päässeet peloista yli edes jotenkin, ison ja hienon työn olet jaksanut tehdä! Valitettavasti noissa perinnöllisissä arkuuksissa, etenkin juuri ääniarkuudessa, ei totuttaminen ja opetteleminen juurikaan auta. Koira voi alkaa pelätä pieniäkin ääniä, vaikkei sille ikinä mitään pahaa olisi tapahtunut ja pelko vain iän myötä lisääntyy... :/

      Poista
  4. Erittäin hyvä teksti. Olen ihan samaa mieltä kaikesta. Harmittaa tosi paljon, että arkuutta pidetään joillakin roduilla rotuominaisuutena. Itse esimerkiksi olisin ollut kiinnostunut vaikkapa juuri sheltistä, mutta siinä rodussa todennäköisyys siihen, että saa aran koiran, oli minun makuuni liian suuri.

    Omassa rodussa, mittelissä, on huolestuttavan paljon kasvattajia, jotka teettävät pentuja alle kaksivuotiailla nartuilla(kin). Siinä kasvattaja ottaa mielestäni liian suuren riskin niin luonteen kuin terveydenkin osalta, varsinkin, kun nämä kasvattajat eivät ole useinkaan edes kuvanneet koiriensa luustoa (mitteliyhdistys vaatii polvien ja silmien terveystarkin, mutta vain suosittelee tsekkaamaan lonkatkin). Jos kasvattaja teettää pennut alle kaksivuotiaalla nartulla, ei kyse ole minunkaan mielestäni mistään muusta kuin ahneudesta. Vaikka mitteli on pieni koira, ei se alle kaksivuotiaana ole valmis. En ole urosten ikiä seurannut, mutta en edes halua tietää, minkä ikäisiä UROKSIA nämä kasvattajat jalostukseen käyttävät, jos narttukin on alle 2 v.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, eipä tuota oikeen mikään muu selitä kuin ahneus, sama urosten kohdalla. Jos Kodaa joskus jalostukseen käytetään, haluan että se on reilusti yli kahden ja lisäksi haluan nähdä ensimmäisten pentujen luustokuvat ja luonnetta ennen kuin seuraavia pentuja edes mietitään. Aikaista tosin tällaista miettiä, Kodaakaan ei vielä ole kuvattu :D

      Poista

Kiitos kommentista! :)