torstai 22. joulukuuta 2016

Jepen tarina

Helmikuun 25. päivä vuonna 2001 syntyi Ilorannan maatilalla pentue sekarotuisia koiria. Pentueen emä oli nimeltään Iines, melko paljon ulkonäöllisesti tricolour -collieta muistuttava, rauhallinen, ihmisläheinen ja rautahermoinen koira. Pentueen isästä ei ollut tietoa, mutta pentujen ulkonäön perusteella isä oli suurimmalti osin lapinporokoira tai suomenlapinkoira. Pentuja syntyi neljä, yksi narttu ja kolme urosta. Yksi näistä uroksista, se ruskea tassuinen, tulisi myöhemmin saamaan nimekseen Jeppe (televisiossa tuolloin pyörineen Olvi -koira Jepen mukaan) ja muuttamaan meidän perheen ensimmäiseksi koiraksi.

Emä ja neljä pentua

sekarotuinen koiranpentu

Jeppe oli pitkäaikaisen haaveen lopputulos. Pitkään me lapset yritettiin suostutella vanhempia ottamaan koira, vakuutettiin, että hoidetaan sitä hyvin ja autetaan lenkityksessä. Ja pitkään vastaus oli ei. Vuonna 2000 telkkarista tuli ohjelma nimeltä Mahdoton Tehtävä, jonka eräässä jaksossa kilpailijan tehtävänä oli viikossa opettaa lainakoiralle tietyt temput. Koko perheen voimin katseltiin tätä ohjelmaa ja ohjelman päätyttyä vanhempani totesivat, että eiköhän harkita uudelleen sitä koiran ottamista. Näin ainakin itse tapahtuman muistan...

Jeppe saapui kotiin kesäkuun alussa, kun me lapset oltiin lomalla koulusta ja vanhemmillakin oli mahdollisuus olla enemmän kotona. Pienestä mustasta tuli nopeesti perheemme täysivaltainen jäsen, joka sopeutui hyvin lapsiperheeseen, oli kiltti aivan kaikille, niin ihmisille kuin koirillekin. Pennusta asti se hurmasi kaikki, järjesti kunnon vinkuna-show:n aina, kun perheenjäsen tuli koulusta/töistä kotiin, ja oppi nopeasti arkitottelevaiseksi.

Muuten hyväkäytöksinen pentu oli kuitenkin yksinään täysituho. Parhaan kaverini kanssa arvailtiin aina koulusta kotiin kävellessämme, että mitäköhän se Jeppe on tällä kertaa tuhonnut. Palasina oli milloin sohvan verhoilu, kaappien vetimet, sälekaihtimet ja milloin jopa VHS-kasetin filmi oli kelattu ulos ja pureskeltu palasiksi.

Jeppe ei koskaan ollut leikkisä, ehkä sitä ei pentuna opetettu leikkimään, ehkä se vain oli tosikko. Pallon se nouti ehkä kerran, mutta vain ruokapalkan toivossa, toisen kerran kun heitit saman pallon, sait kyllä ihan itse hakea sen. Parhaan, ja oikeastaan ainoan koirakaverinsa, tätini kultaisennoutajan Pepen kanssa Jeppe kyllä paini ja riehui, mutta Pepen jälkeen sille ei ole kukaan muu koira kelvannut leikkiseuraksi.

äiti ja poika
Jeppe emänsä Iineksen kanssa

koirakaverit
Jeppe ja Pepe


Jeppe oli hyvin sopeutuvainen, se matkusti aina tyytyväisenä perheen mukana, mökille, isovanhempien mökille saareen, yöjunalla Leville joulun viettoon ja toki suurella ilolla lähti joka kesä uudelleen synnyinpaikalleen Ilorannan maatilalle. Ilorannassa Jeppe olikin kaikkien koira, kaikki lapset silittelivät sitä, veivät sitä lenkille, opettivat sille temppuja ja aikuiset nauroivat sen suurelle intohimolle kanniskella kaljatölkkejä ympäriinsä.

Jeppeä ei oltu mitenkään hyvin sosialistettu muihin koiriin, mutta ihmiset olivat sille aina helppo juttu. Suuressakin ihmislaumassa se oli kuin kotonaan, rauhallinen, eikä stressaantunut, vaikka kaikki kävivät vuorotellen silittelemässä ja lapset eivät aina niin kovin hellästikään. Toisilta uroksilta se sai usein turpaan, jostain syystä se pelkällä olemisellaan kävi monen uroksen hermoille ja sai monet "tää on ollut aina muille kiltti" -koirat raivostumaan ja käymään kiinni. Jeppe olisi varmasti ollut hyvä laumanjohtaja, itsevarma, ei turhaan uhoile, mutta osaa pitää kyllä tarvittaessa puolensa.

sekarotuinen koira

sekarotuinen koira

sekarotuinen koira

Nuorena poikana Jeppe karkaili silloin tällöin. Useimmiten se pysyi oikein kiltisti omassa pihassa ja juuri kun ajatteli, ettei se nyt enää mihinkään karkaa, kun ei ole aikoihin pihalta mihinkään lähtenyt, se yllätti ja katosi. Yleensä sen omat reissut olivat sellaisia puolen tunnin hairahduksia, lähti varmaan hyvän hajun perässä vaeltamaan ja tajusi pian olevansa kaukana kotoa. Oven taakse ilmestyttyään se aina läähätti reippaasti, eli kotiin oli tultu juosten. Pisimmillään Jeppe oli koko yön reissullaan, se päästettiin iltapissalle takaovesta ja yhtäkkiä koiraa ei ollutkaan missään. Unettoman yön jälkeen ei koiraa näkynyt vielä aamullakaan. Itkuisena olin lähdössä ala-asteikäisenä kouluun, kun kuulin säälittävää vinkunaa autotallimme suunnasta. Siellä Jeppe makasi lopen uupuneena hiekalla, ja myöhemmin selvisi, että naapurin rouva oli nähnyt sen kuudelta aamulla muutaman kilometrin päässä kotoa jolkottelemassa jalkakäytävää pitkin. Tämän reissun jälkeen sitä ei kyllä hetkeen pidetty yksinään ulkona vapaana...

Vanhemmiten Jeppe kyllä jatkoi näitä karkureissujaan, karkaamisen kohde vain tuppasi olemaan aina sama, naapurin piha. Jeppe sulatti heti naapurien sydämet ja nopeasti se alkoi saamaan naapurissa aina herkkuja. Tämän jälkeen, kun edes hetkeksi sille ulkona käänsi selkänsä, näkyi vain musta hännänpää livahtamassa kuusiaidan vierestä naapurin tontille. Etenkin jos naapurit sattuivat grillaamaan... Mikäli naapurit eivät nopeasti ymmärtäneet Jepen istuvan toiveikkaana etuoven takana odottamassa herkkuja, se kiersi talon toiselle puolelle ja kurkkasi olohuoneen ikkunasta sisään, ja kuulemma muutamaan otteeseen pelästytti vieraitakin.


sekarotuinen koira

sekarotuinen koira


Kesän 2013 rajun sisäkorvantulehduksen jälkeen Jepen kunto heikentyi. Tasapaino oli pitkään korvatulehduksen jälkeen hakusessa ja tulehdus vei lähes kokonaan Jepen kuulon. Tasapaino kuitenkin hiljalleen parani taas ja Jepestä löytyi vielä iso annos elämäniloa. Se edelleen kantoi joka lenkin jälkeen hihnansa kotiin, halusi jokaisen mahdollisen tölkin suuhunsa namin toivossa ja vinkui häntä onnellisena heiluen jokaiselle tutulle ja vieraalle, joka kodissamme vieraili. Lenkille se lähti aina innoissaan ja käveli reippaasti vielä reilu vuosi sitten yli viiden kilometrin lenkkejäkin.

Kodalle Jeppe toimi hienona esimerkkinä yli vuoden ajan. Jeppe ei hirveästi Kodasta, kuten ei Pepen jälkeen enää muistakaan koirista, välittänyt, mutta oli aina kiltti. Se tuntui hyväksyvän Kodan laumaansa ja antoi Kodan makoilla sylissäänkin. Vaikka Koda testosteronihöyryissään pari kertaa Jepelle suuttuikin ruokansa varastamisesta, Koda selvästi kunnioitti vanhusta ja ymmärsi nopeasti, ettei sitä härnätä.

Viime kesänä takajalat alkoivat heiketä, mökillä veneeseen hyppääminen ei meinannut enää onnistua ja liukkaalla alustalla tassut liukuivat alta. Lihakset olivat selvästi surkastuneet ja koiran koko olemus alkoi muuttua, Jeppe oli selvästi vanhus. Kesästä loppusyksyyn tilanne säilyi oikeastaan ennallaan, mutta marraskuun aikana kunto meni nopeasti huonompaan suuntaan, etenkin liukkaat tiet olivat haastavia ja kävelylenkit alkoivat olla todella hitaita. Vaikka päätös ei koskaan ole helppo, oli se Jepen kohdalla selvä, tällainen ei ole enää sen arvoista elämää.

Nuku rauhassa, maailman rakkain. 25.2.2001-22.12.2016.

vaikka joskus syliin mustan maan mä sua joudun kantamaan, niin minä sinua vaan ♥


koirakaverit

2 kommenttia:

  1. Vooi ♡ tuommosia Jeppe koiria sais olla enemmän. Ihanan elämän saanut teillä :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentista! :)