torstai 14. syyskuuta 2017

Sitoutumista se kyllä vaatii

Koda on ollut vanhempieni luona hoidossa tämän ja viime viikon (viikonlopun OnniDogia lukuunottamatta), joten eikös nyt olekin sopiva hetki kirjoittaa, miten näin yksinasuvana opiskelijana koira-arki oikein käytännössä sujuu, mitä "uhrauksia" olen joutunut koiran takia tekemään muussa elämässä ja miten paljon koira oikeasti vaatii sitoutumista?

Jo aiemmassa postauksessani aiheesta kerroin, miten mun mielestä on hölmöä, että monen mielestä juuri opiskelijalla ei ole aikaa koiralle. Mielestäni taas juuri opiskelijastatuksen takia mulla oli mahdollisuus ottaa koira ja sen kanssa harrastaa paljon. Opintojen alkuvaiheessa pakollista läsnäoloa oli melko vähän, monella yliopisto-opiskelijalla opiskelu on aika joustavaa ja iltaisin ei perheetöntä opiskelijaa sido varsinaisesti mikään muu kuin sitten se koira.



No mutta, multa siis yksi lukija toivoi postausta, jossa kertoisin rehellisesti myös niistä varjopuolista, kun omistaa koiran yksin ja vielä opiskelee. Olen tätä aihetta pohtinut ja tajunnut, että mä olen osannut aika hyvin sulkea kaiken ns. negatiivisen pois. Mä olen jotenkin asennoitunut niin, että kun olen itse sen koiran halunnut, sen itselleni hankkinut ja kuitenkin tiennyt, mihin se velvoittaa, niin ei ole varaa valittaa. Enkä siis nykyään edes ajattele, että voisipa joku muu sen edes joskus lenkittää, että voi kun ei tarvitsisi sateella mennä ulos tai että voisipa nukkua pidempään, kun ei tarvitsisi aamulenkille lähteä. Eli ihan siinä kaikista tavallisimmassa arjessa ei mun mielestä ole varjopuolia, oli omistajia sitten yksi tai kaksi. Luulen jopa, että kahden omistajan kesken tulee helpommin erimielisyyksiä, kenen lenkkivuoro on silloin kaatosateella tai lauantai-iltana.

Mutta sitten on ne onneksi ei niin tavalliset tilanteet. Esimerkiksi kun olet kipeänä. Pelkässä flunssassa on raskasta lenkkeillä kolmesti päivässä. Mä tiedostin kyllä koiraa hankkiessani, että tällaisia tilanteita tulee eteen, ja se nousikin yhdeksi rotuvalintakriteeriksi. Collie on sopeutuvainen koira, eikä muutama päivä kevyemmin tunnu Kodalla kyllä hirveästi missään. Kyllä se parin lepopäivän jälkeen esimerkiksi treeneissä on ihan kierroksilla, mutta kotona se osaa kyllä ottaa ihan rauhassa useammankin päivän.

Aina ne kipeänä olemiset ei kuitenkaan ole pelkkää flunssaa. Viime kesänä mursin varpaani (koiraharrastuksissa tottakai) ja kyllä, pelkästään yhden varpaan murtaminen vaikeuttaa kävelyä melkosen paljon. Etenkin kun viime kesänä Koda oli vielä aika teini ja hihnakäytös ei aina ollut parasta mahdollista. Onneksi olin töissä, jota ei voinut tehdä, kun toiselle jalalle ei saanut painoa varattua ja päästiin mun sairausloman ajaksi vanhempieni nurkkiin asustamaan ja sain heiltä apua koiran lenkityksiin. Yksin olisi kyllä ollut aika haastavaa, varpaan paranemisessa meni kuitenkin useampi viikko... Myös viime syksynä nielurisaleikkauksen jälkeen en yksinkertaisesti kyennyt käymään lenkillä, enkä olisi saanutkaan. Ystävien avulla tääkin kuitenkin ratkesi ja lopulta Facebookissa tehdyn avunhuudon jälkeen lenkkeilijöitä oli enemmän kuin tarvetta. Ja noh, on Kodaa viihdyttäneet ja liikuttaneet kerran (sillon murtuneen varpaan aikaan) myös naapurissa asuvat alkoholistit, kun heittelivät sille lippistä frisbeenä... Luovuus kunniaan.

Entäpä sitten ne opiskelijan "stereotyyppiset" päivät? Kun ensin olet opintojen parissa aamupäivän ja illalla pitäisi vielä olla opiskelijariennoissa ja nähdä kavereita? Rehellisesti sanon, että mulla on kyllä koiran ottamisen jälkeen opiskelijabileet ja muut iltamenot jääneet tosi paljon vähemmälle. Vuosittain parhaissa tapahtumissa käyn, mutta se aktiivisempi biletyskausi jäi kyllä aikalailla mun osalta sinne fuksivuoteen. Mun mielestä kolmas opintovuosi oli erittäin hyvä ajoitus koiran ottamiselle, ei tarvinnut enää ravata kaikissa kissanristiäisissä, mutta toisaalta ehti nauttia siitä opiskeluajan joustavuudesta ja hyödyntää sitä esimerkiksi koiraharrastuksissa. 

Joskus, ehkä pari kertaa kuukaudessa, kuitenkin tulee myös niitä päiviä, kun oikeasti haluaisi koulupäivän jälkeenkin jotain tehdä. Mitenkäs silloin onnistuu koiran hoito? Yleensä mä olen kysynyt kavereilta, ehtisivätkö he käydä lenkittämässä Kodaa ja useimmiten apua on kyllä ollut saatavilla. Bileisiin tai muihin ilta-aktiviteetteihin voi myös mennä hieman myöhemmin, jotta ehtii koiran lenkittää. Tässä myös nousee esille se, miten ihanaa on omistaa sopeutuvainen koira. Parin aktiivisemman treenipäivän jälkeen Koda on usein täysin tyytyväinen, että käydäänkin vain lyhyet lenkit ja se saa yhden päivän huilata. Ja joskus sitten vaan on joidenkin tapahtumien kohdalla myönnettävä, että koira menee edelle ja jätettävä asioita väliin, jos ei koiranhoitoa muuten saa sumplittua.

Mulla on myös ollut muutamia pidempiä pätkiä, jolloin koulussa pitäisikin olla aamusta iltaan ja esimerkiksi juuri tällä hetkellä meillä on pakollista opetusta kahden viikon ajan Seinäjoella (eikä tänne saanut ottaa koiraa mukaan). Näiden varalta on onneksi ihanat vanhemmat, jotka auttavat opiskelijaa hädässä ja ottavat Kodan ihan mielellään (näin ainakin olen ymmärtänyt :D) hoitoon muutamaksi päiväksi, jos vain töiltään ehtivät sitä hoitaa. Hätävarana myös tätini, joka on muutamaan otteeseen Kodaa hoitanut. Eli totuus on se, että ihan yksin en koiran kanssa olisi selvinnyt.



Mulla on myös paljon ystäviä, jotka tykkäävät Kodasta ja joiden kanssa tavataan esimerkiksi lenkkeilyn merkeissä, jolloin ei tarvitse valita näkeekö kavereita vai lenkittääkö koiraa. Koirapiireistä on myös tietysti tullut paljon lisää kavereita, joiden kanssa on jo itsestään selvää, että koirat on mukana. Lisäksi kaikille kaveriporukoiden yhteisille mökkireissuille Koda on ollut oikein tervetullut, eikä sellaisia ole tarvinnut koiran takia jättää väliin. Vaatiihan se mökkireissulla tietysti samalla tavoin hoitoa kuin kotonakin, illalla muiden jäädessä juoruamaan joutuu lähteä lenkittämään vielä koiraa ja aamulla herätä muita aiemmin, kun koiran pitää päästä pissalle.

Lopputuloksena siis, kyllä se koira sitoutumista vaatii, oli elämäntilanne muutoin mikä hyvänsä. Opiskelijana mun mielestä on kyllä aikaa, riippuu toki miten vapaa-aikansa priorisoi, mutta ehtii sitä koiran hoitamisen ja koiraharrastusten lisäksi tehdä elämällään muutakin. Eniten opiskelijana on yllättänyt, miten paljon koiraharrastuksiin menee rahaa, toki todella paljon pienemmälläkin pärjäisi. Yksinasuvana taas joutuu joskus turvautumaan ulkopuolisten apuun, mutta en ole sitä mitenkään hankalaksi asiaksi kokenut. Paljon riippuu asenteesta!

Sinä yksinasuva ja/tai opiskeleva koiranomistaja/koiraharrastaja, miten sä olet arjessa selvinnyt? Onko koira-arjessa jotain varjopuolia? Oletko joutunut "uhraamaan" jotain koiran takia? 


Kiira & Koda

16 kommenttia:

  1. Hep täällä yksinasuva koiranomistaja, joka myös opiskelee.. Kyllä monta kertaa on tullut mietittyä, että kuinka paljon helpompaa se elämä olisi ilman koiraa. Miten paljon vapaammin saisi mennä ja tulla, sekä kotonakin saisi ihan rauhassa opiskella.

    Mulla on reilu vuosikas erittäin aktiivinen yksilö kotona. Koiralla on erityisruokavalio sekä sairauksia. Tällä hetkellä tilanne on tasainen, mutta kyllä hiki nousee pintaan kun miettii mitä jos tuleekin ongelmia. Mä olen aamuihminen ja herään aina kuudelta vaikka olisin mennyt neljältä nukkumaan, sateella koira ei suostu kävelemään kunnolla joten ei sadepäivälenkkejä.

    Koira kärsii myös jonkin asteisesta eroahdistuksesta ja se hankaloittaa mun oloa iltarientojen suunnittelusta. Nyt ovat vanhempani auttaneet ja tulleet koiran kanssa hengailemaan mun luokse kun olen iltariennoissa ollut. Positiivista koiranomistamisessa tässä suhteessa on se, että mulla on hyväksyttävä syy lähteä ajoissa kotiin. Mä en oo valvoja tyyppiä ja jos riekun yli puoleen yöhön on seuraava päivä pilalla. Koiraa lähden tässä totuttamaan siihen, että joskus jää kaksi kertaa yksin päivässä mutta aion pitää sen niin ettei joutuisi olemaan yksin yli 8 tuntia päivässä. Iltarientoja tulee karsittua eikä voi lähteä toiseen kaupunkiin approille koiran takia. Tietyt kohokohdat on vuodessa eri kaupungeissa, mutta ne on erikseen mun vanhempien kanssa sovittu.

    Summasummaarum. Vaikka elämä olisi helpompaa, en vaihtaisi päivääkään pois. Kyllä tää kämppä tuntuis niin yksinäiseltä ja kotiin tullessa kukaan ei toivottais tervetulleeksi. Joutuis nukkumaan yksin eikä tulis lähdettyä aamulla sille herättävälle aamulenkille eikä päivällä tyhjentämään päätä iltapäivälenkille tai illalla rauhoittavalle pikku käppäilylle. Vaikka mun fuksivuosi ei olekkaan niin viinankatkuinen kun se voisi olla, oon tyytyväinen tähän. Mä saan keskityttyä siihen mikä on tärkeetä ja samalla käydä välillä illanvietoissa tuulettumassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella hyvä pointti, että koiran luonteen tai terveyden haasteet voivat yksinasuvalla opiskelijalla tuntua vieläkin haasteellisimmilta. Noita en tullut ajatelleeksikaan, mulla on älyttömän hyvä tuuri, että Koda on kotioloissa älyttömän helppo koira. Se on ihan pennusta asti pärjännyt tosi hyvin kotona yksinään, ei tuhoa tai pidä ääntä. Eroahdistuskoira on vaikea kerrostaloasunnossa ja toki muutenkin. Hyvä, että teillä on terveys nyt suht tasapainossa ja apua saa koiran yksinoloonkin! Ja ihana kuulla, että haasteista huolimatta koira tuo iloa elämään :)

      Poista
  2. Hyvä postaus, kiitos kun toteutit toiveeni! Antoi paljon pohdittavaa ja näkökulmaa, hyviö ajatuksia! Ehkä minäkin sitten voisin lähivuosina uskaltaa koiran kotiini ottmaan... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) kyllä uskallat. Kannattaa lukea myös näitä muiden kommentteja! Antaa paljon lisää näkökulmaa!

      Poista
  3. Juuri opinnot päättäneenä ja koiran koko opiskeluajan omistaneena, kyllä, siitä oli vaivaa, huolta ja murhetta, mutta paljon enemmän iloa. Hyvä tukiverkosto on tärkein: mullakin oli vanhemmat, jotka pystyivät toisinaan ottamaan koiran hoitoon, ja paljon ihania ystäviä, jotka lenkittivät sitä jos oma päivä oli liian kiireinen tai meni kipeänä sängyn pohjalla. Onni oli myös koira, joka aikuistuttuaan pärjäsi hyvin ne rauhallisemmat sairas- tai darrapäivät vähemmällä tekemisellä, kunhan tarpeilleen pääsi. Toisinaan, jos esim. koko viikonlopuksi tarvitsi hoitajaa, turvauduin myös ulkopuoliseen apuun (FB-ryhmästä tai muualta netistä löydetty hoitaja).

    Mä elin tosi aktiivista opiskelijaelämää, elän vieläkin - nyt edelleen yksinasuvana on ehkä maailman paras työsuhde-etu, että koiraa voi pitää mukana töissä :) sitten se nukkuu työpäivän jälkeen tyytyväisenä illan, jos mä lähden treeneihin tai kokouksiin. Koiraa enemmän mulla kärsi koulunkäynti siitä, että oli niin paljon tekemistä ja tapahtumia järjestettävänä. Mutta mitään en vaihtaisi pois, koiraharrastus on niin iso osa elämää ja kaikkine ulkoiluineen koiran omistaminen kunnon henkireikä koulun pakertamisen ohessa!

    Raha-asiat kannattaa miettiä tarkkaan etukäteen. Mulla vanhemmat lainasi rahaa, jos tuli joku yllättävä eläinlääkärikäynti. Ja koiran takia piti toki asua kalliisti yksiössä, kun halpaan soluun ei saa lemmikkejä ottaa. Nostin myös kaikki opintolainat mitä sain, ja nythän sitä koirallista elämää sitten maksetaan takaisin :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehdottomasti enemmän koirasta ja koiraharrastuksista on iloa (opiskelija)elämään kuin vaivaa ja murhetta. Enkä mäkään ole sitä aktiivista opiskelijaelämää niinkään koiran takia ole joutunut uhraamaan, vaan enemmänkin siksi, että mielenkiinto on siirtynyt muualle ja koen saavani enemmän hyvinvointia koiraharrastuksista ja muusta ohjelmasta :) mulla myös vanhemmat tukee taloudellisesti tarvittaessa ja kaikki lainat on nostettuna. Ja tosiaan hyvä pointti tuo, että rahaa menee koiran takia myös enemmän asumiseen. Kaikkiin ei-soluasuntoihinkaan ei saa ottaa koiraa, joten sekin pitää etukäteen selvittää.

      Poista
    2. Jeps, juuri näin!

      Ja vielä yksi pointti: mähän en siis ennen opiskeluja käyttänyt alkoholia lainkaan, ja ajattelin, ettei bilettäminen tulevaisuudessakaan kiinnosta. Noh, kävi niin kuin monelle muulle kaverille: teekkarina alkoi juhliminenkin maistua. Baareissa en käy edelleenkään, koska ne on meluisia, kalliita ja ikäviä, mutta esim. viinipänikkä tai GT-ilta kavereiden kanssa on kyllä asia jolle en koskaan sano ei :D

      Ehkä pääpointtina siis, että kaikkea ei voi tietää etukäteen. Mä tein tyhmästi, ja hankin koiran yo-lahjaksi abikeväänä, jolloin fuksivuosi meni lähinnä siihen että opetin eroahdistunutta koiraa olemaan yksin kotona, ja stressasin joka päivä koulussa että mitä se tänään on tuhonnut.

      Opiskeluaika on erinomaista aikaa koiranpitoon, sillä silloin aikaa on koiralle paljon paremmin kuin töissäkäyvällä, mutta jos menisin ajassa taaksepäin, eläisin ensin vuoden-pari omillani opetellen uuteen elämään ja totutellen opiskeluun ennen kuin hankkisin koiran. Oli meinaan vähän shokki tulla omakotitalosta kuppaiseen kerrostaloon, kun ei ollut muita perheenjäseniä kusettamassa koiraa eikä edes sitä pihaa, johon voi päästää koiran tarpeilleen. :D Ja tosiaan, järjestötoiminta voi imaista mukanaan ihan täysillä, ja mulla parhaat muistot ovat tapahtumanjärjestämisestä eikä järjettömästä ördäyksestä.

      Poista
    3. Joo ymmärrän. Mielummin mäki juon viiniä kaveriporukalla kuin oon baarissa. Mulla on vappupiknikeillä, kavereiden illanvietoissa ja kerran esimerkiksi kaverin tupareissa ollut Koda mukanakin, se kun viihtyy missä vaan ja on aika helppo ottaa mukaan :D Ja juuri näin, kaikkeen ei voi varautua, mutta koiran kanssa täytyy olla valmis itsekin vähän joustamaan. Ja kyllä myös seuraavaan! Se kolmas opiskeluvuosi oli tosi otollinen aika koiralle! Oli jo sopeutunut itse siihen itsenäiseen elämään ja jotenkin oppinut elämään opiskelijabudjetilla, toki se budjettiasia meni ihan uusiksi koiran kanssa mut kuitenkin :D ja ymmärrän myös ton järjestöasian! Mä oon vaan collieyhdistyksessä mukana ja koko ajan järjestämässä jotain!

      Poista
  4. Mulla on ollut koira 14vuotiaasta asti, ja aika pitkälti sen rahoittanut itse (ell, tarvikkeet, kisat, valmennukset, näyttelyt mitä näitä nyt on). Porukat on maksaneet ruuat suurimmaksi osin, koska meillä on toinenkin koira. Lenkitykset on pääosin olleet mun heiniä, aamulenkit on hoitaneet porukat aina joten se on asia johon pitää sitten totutella kun muuttaa yksikseen. Nykyisin kyllä aina kun olen yksin kotona, ei se aamulenkkivastuu missään paina :D Lähinnä tää järjestely on siksi että koko perhe osallistuu kun kotona asutaan.

    Opiskelen nyt ekaa vuotta amk, ja tulen muuttamaan varmaan ensivuoden aikana pois kotoa yhden koiran kanssa, ja pentu tulee 2019. Silloin tosin toi nykyinen varmaan muuttaa ainakin osa-aikaeläkkeelle kotikotiin. Olen niin tottunut koiralliseen elämään jo kuuden vuoden ajan, että olen aina tiedostanut etten pääse kaikkialle. Toisaalta en kyllä ole mikään bilehile muutenkaan, koira on aina mennyt kaiken edelle ja varmasti menee jatkossakin. Raha on ehkä se mitä mietin, mutta toisaalta olen ollut töissä jo kauan, ja rahaa on säästössä ihan hyvin. Jengi pärjää koiran kanssa opiskeluaikana ilman töitäkin niin kyllä miekin. Ja toki toi jos sairastuu, mutta nää nykyiset koirat on siitä aivan ihania että ne ei hypi seinille jos ei joskus lähdetä. Kaivautuu vaan syvemmälle kainaloon <3 Kyllä se kertynyt energia sitten treeneissä tai kaverilenkillä näkyy. Porukat auttaa aina, ja meidän nuorempi koira jää kotiin asumaan vakituisesti kuitenkin, ja myöskin tälle mun koiralle (näistä vanhempi) on luvattu aina paikka kotikotona jos se ei jostain syystä sovellu asumaan kerrostalossa, ja viimestään pennun tullessa se muuttaa kotikotiin, koska haluan panostaa pennun koulutukseen täysillä. Se on kuitenkin koko perheen koira myös, vaikka virallisesti onkin minun nimiin siirretty.

    Koira on mun prioriteetti, enkä varmasti osaisi elää ilman. En ole edes ajatellut että muuttaisin ilman koiraa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, asenne ratkaisee paljon ja koiraa ottaessa kyllä asennoitunut siihen, että sitä vastaan miten paljon se koira sulle antaa, kyllä se jotain ottaakin. Itsekään en koe sitä milläänlailla ongelmaksi, ettei kaikkialle pääse, mutta ei ole realistista olettaa, ettei koira millään tavalla rajoittaisi vapaa-aikaa. Mutta kyllä itse ainakin olen aina apua saanut, kun sitä olen tarvinnut, kavereilta tai vanhemmilta. Vanhemmat mulla asuu silleen suhteellisen kaukana, ettei ne pysty oikeen yksittäisissä lenkeissä auttamaan, mutta pidemmiksi ajoiksi jos tarvitsee apua, niin auttavat mielellään (nytkin taitavat olla oikeesti aika onnellisia, että Koda on heitä pari viikkoa viihdyttänyt :D). Tukiverkko on tärkeä, myös koiran kanssa :)

      Poista
    2. Mie jo ajattelen ettei se vaikuta mitenkään kun oon niin tottunut :D En oikeastaan osaa edes kuvitella mitä tekisin sen ajan minkä vietän koiran kanssa, varmaan katsoisin netflixiä tai olisin jossain kauoungilla- eli mun ajankäyttö ei muuttuisi ainakaan yhtään fiksummaksi :D Mulla asuu porukat sen muutonkin jälkeen sitten korkeintaan vartin ajomatkan päässä niin aina löytyy apua.

      Poista
    3. Hahaha nojoo... voipi olla et itelläki se aika menis sitte loppupeleissä ihan muuhun kuin opiskeluun :'D

      Poista
  5. Itse opiskelevana koiranomistajana mun mielestä ne negatiivisimmat puolet koiran omistamisessa on rahanmeno (lähinnä harrastuksiin) ja välillä se ajankäyttö pahimpien tenttiinlukemisten aikana. Pääsääntöisesti koiralle on enemmän aikaa ja koiran ei tarvitse olla niin paljoa yksin, kuin jos olisin työelämässä. Kuitenkin tiedän, että koiraharrastus osaltaan vaikuttaa myös opiskeluun negatiivisesti, vaikka ne happihyppelyt tekevätkin ihan hyvää kotona opiskelun lomassa... :) Olisihan se opiskeleminen niin paljon helpompaa ilman koiraa, mutta silti en kyllä vaihtaisi tätä elämäntyyliä mistään hinnasta. Koiran hankkiminen on ollut yksi elämäni parhaista päätöksistä, mitä ei ole hetkeäkään tarvinnut katua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse opiskelulle on toki hieman vähemmän aikaa ja tenttiviikoillakin koiraa täytyy ulkoilutta. Tämän pointin unohdinkin kokonaan! Mutta lenkkeily on kovin hyvää vaihtelua lukemiselle ja happihyppelyiden takia ainakin itse nukun paremmin ja aivot toimivat kirkkaammin! :)

      Poista
  6. Hankin koiran yksinasuvana opiskelijana. Onneksi on hyvä tukiverkosto, ja vaikka omia opiskelijamenoja piti välillä karsia, niin aina tarvittaessa joku kaveri tai perhe halusi sen hoitoon ottaa. En osannut yhtään harmitella aamulenkkejä (yksi rutiini vaan lisää aamuihin) tai että iltaisin ei viitsinyt lähteä mihinkään ilman koiraa. Onneksi koira on rauhallinen, eikä hätkähdä oikein mistään. Toisaalta uskon, että helppouteen liittyi se, että sen kanssa oli pienenä käyty oikeastaan "kaikkialla" kun ei yksinkään viittinyt ylimääräistä jättää. Täytyy kyllä myöntää, että sen jälkeen kun muutettiin miehen kanssa yhteen, on kyllä tottunut liian hyvään, aamulenkkejä en enää tee, iltaisin voi olla "omiakin" harrastuksia (suurin osa harrastuksista on kyllä koiraharrastuksia) ja usein kun vaikka päivän ollut näyttelyreissulla niin ruoka on kotona valmista jne. En tiedä miten sitä enää tottuisi asumaan yksin koiran kanssa :D. Olen kyllä tyytyväinen kun hankin koiran yksin, niin pystyi pitämään pienenä säännöistä kiinni (mies ei kyllä tähän olisi pystynyt :D ) ja muutenkin kun koira on selkeästi minun (päätän sen asiat, maksan kulut ym.) niin asiat ovat paljon yksinkertaisempia :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä hyvä puoli! Ei tarvitse kuin yksinään olla johdonmukainen, kaksin se on huomattavasti vaikeampaa :D

      Poista

Kiitos kommentista! :)