maanantai 24. lokakuuta 2016

Vuosi täynnä rakkautta ja kurasia mattoja

Eräänä lokakuun aamuna heräsin ennen viittä ehtiäkseni kahdeksalta lähtevään koneeseen kohti Saksan Frankfurtia. Mukaan oli pakattu serkulta lainattu koiran kuljetuslaatikko (jonka lentokentän henkilökunta rikkoi menomatkalla...), panta, hihna, muutama lelu, sanomalehteä ja liukueste kuljetuslaatikon pohjalle... Olin lähdössä hakemaan Saksasta pientä colliepoitsua kotiin. Oma koira oli ollut mulle haave viimeiset kaksi vuotta, jotka olin asunut omillani, ilman perheen Jeppe -koiraa. Vastassa Frankfurtin kentällä oli Kodan kasvattaja, jonka kanssa ensitöikseen selviteltiin, miten sen rikkinäisen kuljetusboksin kanssa tehdään. Koda oli jo sen verran iso, että ylitti matkustamon painorajan ja joutui siis matkustamaan lämpimässä ruumassa. Finnairilta asiaa tiedusteltiin ja sieltä vastattiin, että rikkoutunut boksi korvataan ja uusi kuljetusboksi toimitetaan kahden viikon päästä. Noh sepä kätevää, tuo kakara kun pitäisi kuljettaa samana iltana takaisin Suomeen. Onneksi kasvattaja muisti, että heillähän on suunnilleen samankokoinen laatikko kotona, voisin siis ottaa sen ja palauttaa serkulleni, Finnair sen sijaan toimittaisi uuden boksin kasvattajalle. Vielä serkulta varmistus että tämä ok ja ongelma ratkaistu, huh. Sitten matkaan. Kasvattaja asui vajaan tunnin ajomatkan päässä Frankfurtista, mutkaista tietä vasemmalle ja oikealle, ylös ja alas, matkapahoinvointia ja ihan pirun kylmä! Vietin kasvattajan luona maaseudulla muutaman tunnin, tutustuin koiriin ja erityisesti tietysti Kodaan. Koda oli heti niin mun koira, utelias, hölmö ja rohkea, ja osasi poika jo oman nimensä ja pyytää ulos tarpeilleenkin.

Iltapäivällä kasvattaja vei meidän takaisin kentälle, auttoi lähtöselvityksessä, Kodan viemisessä erikoismatkatavaratiskille (tai mikä lie) ja sanoi haikeasti Kodalle heipat. Malikah saattoi mut vielä turvatarkastusportille ja mä sitten jännitin, että pentu päätyy varmasti oikeeseen koneeseen eikä saa sätkyä nousun tai laskun aikana. Olin jopa kuulevinani koneessa pikkuisen ulvomista ruumasta, luultavasti kuvittelin. Helsingin päässä vielä hetki jännitystä, onko Koda päässyt turvallisesti perille asti ja onko ihan vauhkona kuljetusboksissa. Ja mitä se pieni teki? Nukkui tyytyväisenä laatikossa omassa pissassaan :D matka meni siis luultavasti hyvin, koira ei ollut traumatisoitunut ja mulla oli oma koira <3 Ajatella, että tästä kaikesta on kulunut jo vuosi.

Väsyneet matkalaiset Helsinki-Vantaan lentokentällä

Vuosipäivämme kunniaksi jaan teille ajatuksiani siitä, mitä tuo komistus on elämääni tuonut:

- Koira on auttanut rytmittämään mun arkea, mun koulu perustuu suurelta osin itsenäiseen opiskeluun ja sen vuoksi arkirytmini on ollut aika epäsäännöllinen/sitä ei ole ollut. Vaikka Koda ei herätäkään mua aamuisin, vaan oikeestaan päinvastoin, niin takaraivossa oleva ajatus koirasta, jonka täytyy päästä aamupissalle, auttaa laittamaan herätyskellon aiemmin soimaan ja torkuttamaan muutaman kerran vähemmän.

- Koda on aina innoissaan lähdössä ulos, olkoon sitten kylmää tai pimeää, satakoon taivaalta jäätävää tihkua tai sangollisia vettä. Olen ollut aiemmin sellainen valikoiva ulkoilmaihminen, musta on tallessa lapsuusvideoita, joissa lähestulkoon jokaisessa valitan, että "mulla on kylmä, voitaisko mennä sisälle". Kesällä lämpimillä keleillä viihdyn kyllä ulkona, mutta muina vuoden aikoina innostukseni ulkona oleiluun on ollut huomattavasti vähäisempäää. Kodan takia olen kuitenkin oppinut nauttimaan myös niistä sateisista keleistä, ulkona leikkimisestä, kuralätäköissä juoksemisesta ja pitkistä kävelylenkeistä talvisessa metsässä. Ehkä se on osittain ollut pakkokin, kun yksin hankkii koiran, ei ole vaihtoehtoa, että joku muu kävisi sen kanssa lenkillä silloin, kun sää ei suosi.

- Farkut vaihtuneet juoksutrikoisiin ja kahiseviin ulkohousuihin, kaikki neuleet ovat täynnä Kodan karvoja ja välillä ne pohjavillahaituvat takertuvat myös ripsiväriin... Lisäksi kaikkien vaatteiden taskut ovat täynnä kakkapusseja ja jotain muhjua taskuissa olleiden namien jäljiltä. Ja auto on myös täynnä hiekkaa, koirankarvoja ja haisee märältä koiralta! Luultavasti siellä saisi jonkun koira-allergikon nopeasti hengiltä.


- Koiraharrastuksissa on tullut tavattua ihania ihmisiä, sellaisia, joiden kanssa voi rauhassa hössöttää koirajutuista. Olen tutustunut ihmisiin, joiden kanssa en olisi muussa tilanteessa luultavastikaan törmännyt. Olen sydämeltäni niin koiraihminen, että on ollut ihana tavata muita koiraihmisiä, joiden kanssa jakaa ajatuksia ja vaikkapa treeni- ja koulutusvinkkejä.

- Koira tuo rohkeutta myös itselle. En nyt varsinaisesti ole ujo, mutta vähän sellainen kotihiiri, Kodan takia kuitenkin tulee lähdettyä kaikenlaisiin koiratapahtumiin, aloitettua juttelu tuntemattomille (koira)ihmisille ja lähdettyä pelkän Facebookissa julkaistun kysymyksen perusteella ennestään tuntemattomien ihmisten kanssa metsälenkeille (kuka tekis näin ilman koiraa??).

- Vanhojen ilojen paluu. Nuorempana tykkäsin esimerkiksi valokuvata ja kirjoittaa. Kodan ansiosta olen taas kaivanut kameran kaapista, haaveilen uusista objektiiveista ja olen tutustunut taas kuvankäsittelyn ihmeelliseen maailmaan ensimmäistä kertaa esiteinivuosien jälkeen. Blogin myötä myös kirjoittamisintoni on palannut ja saan taas kirjoittaa jotain muuta kuin tenttivastauksia tai tieteellisiä tekstejä.


- Siivousintoilu ja aina siisti kämppä ovat nykyään kaukainen muisto vain. Karvatuppo siellä, risu täällä, sohvalla hiekkaa, matot kuraset ja lattia jatkuvasti märkä, koska kakara ei osaa nielaista juomastaan vedestä kuin puolet...

- Stressitasojen lasku ja kohonnut mieliala. Ulkoilu, arkiaktiivisuuden lisääntyminen, säännöllisempi rytmi, Kodan kanssa leikkiminen ja se, että joku aina iloisesti odottaa kotona, lohduttaa kun olen pahalla tuulella ja joku, jota rapsutella opiskelujen keskellä, on huomattavasti vähentänyt stressiä, parantanut elämän- ja unenlaatua ja kohottanut mielialaa. Viime syksy oli mulle aika raskas ja Koda tuli juuri sopivaan aikaan piristämään päivää ja sai mut uudelleen nauttimaan elämästä.

- Kodan kanssa harrastaessa on pikkuhiljaa oppinut jättämään sisäistä suorittajaa taka-alalle ja keskittymään hauskanpitoon, yhteistyöhön ja leikkiin. Vaikka tietysti mun ajatuksena on, että se mitä tehdään, tehdään tosissaan, niin silti pitää olla hauskaa ja Koda nätisti huomauttaakin käytöksellään mulle, jos pingotan liikaa. Treeneissä täytyy olla super kivaa ja leikkiä täytyy paljon. Elämä ei ole niin vakavaa.

© Glenoak Collies

Kaiken kaikkiaan olen löytäny Kodasta parhaan kaverin, jonka kanssa ulkoilla, urheilla, leikkiä, löhöillä, harrastaa, heittäytyä pöhköihin juttuihin ja hölmöillä. On se niin rakas ♥


Kiira & Koda

5 kommenttia:

  1. Tuhannesti onnea vuosipäivän johdossa! Rohkean vedon teit kun lähit saksasta asti hakemaan sitä ensimmäistä ihka omaa koiraasi. On se höpsähtäneenä koiratätinä vaan niin kiva olla ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ❤️ Mulla oli kyllä osaavat ihmiset apuna ja tukena, mut todellakin jännitti toi päivä! Kyllä, en olis uskonutkaan miten paljon se koira tuo elämään ja miten pahasti koiraharrastuksiinkin voi hurahtaa... huhhu. :D

      Poista
    2. Ihanaa vuosipäivää teille! Koda on kyllä todella komea, ja voi iik nuo pentukuvat! <3

      Poista
    3. Kiitos! :) jooo meinaa itellekin iskee pentukuume aina kun noita kattelee <3 se pentuaikakin meni niin nopeesti kun oli jo 4kk kun tuli mulle.

      Poista
  2. Mielenkiintoista pohdintaa :) Kyllä nuo koirat vaan tuovat hurjasti positiivista sisältöä elämään. Onnittelut vuosipäivästä!

    VastaaPoista

Kiitos kommentista! :)