lauantai 12. lokakuuta 2019

Kodan sairausloman loppu

En tiedä, muistaako teistä enää kukaan, mutta Kodalla alkoi sairausloma keväällä oikean etujalan ontumisen takia. Silloin eläinlääkärillä tosiaan etsittiin aiheuttajaa nimenomaan tuosta oikeasta etujalasta, kun ontuminen oli niin selkeää. Mitään 100 % varmaa syytä ontumiselle ei löydetty, vaikkakin oikean jalan tutkimuksessa hauisjänteen kiinnityskohta aristi ja lapa- ja hauislihas olivat oikealla puolella vasenta kireämmät. Kevään postauksen aiheesta löydät täältä. Eläinlääkärin määräyksestä Koda vietti sairauslomaa parin viikon ajan tulehduskipulääkettä syöden. Ontuminen tietysti loppui, olihan se loppunut jo ennen eläinlääkärikäyntiä ja tulehduskipulääkettä päivän levollakin.

Kahden viikon levon jälkeen lisättiin hihnalenkkien pituutta ja reilun kolmen viikon kuluttua Koda oli ensimmäistä kertaa metsälenkillä mukana, fleksissä tosin. Pian palattiin tietenkin myös vapaana lenkkeilyyn, kun ei etujalka mitenkään oireillut. Pidemmillä metsälenkeillä Koda oli loppua kohden hieman laiska, mietin, että onko jossain kipuja vai onko sen kunto vaan huonontunut niin paljon sairausloman ja lyhyiden lenkkien aikana. Kuitenkin se lenkeillä välillä innostui leikkimään Kelmin kanssa, eikä pidempienkään lenkkien jälkeen vaikuttanut kipeältä, joten jatkettiin lenkkeilyä ja kunnonkohotusta. Samalla kuitenkin vahtasin ja tarkkailin sen liikettä jatkuvasti ja olin näkevinäni milloin mitäkin.


Kevään aikana käytiin osteopaatilla, jonka mielestä oikeassa etujalassa ei ollut kummempaa vikaa, mutta ristikkäinen, eli vasen takajalka sen sijaan oli kipeä ja lantio taas valunut vinoon. En oikein enää tiennyt, miten suhtautua asiaan ja olin vähän pyörällä päästä, etenkin kun Koda alkoi hetkellisesti uudelleen ontua oikeaa etujalkaansa kesäkuussa Syötteen kansallispuiston retken yhteydessä. Tämän jälkeen kyttäsin sen liikettä aiempaakin tarkemmin ja jotenkin kummallisesti se liikkui. Lähetin videon myös klinikkaeläinhoitajaystävälleni ihmeteltäväksi, ja päästiin lopputulokseen, että kipeä ja jäykkähän se selvästi on, mutta mistä? Selästä spondyloosin takia? Etujalasta, kyynärnivelessä vikaa? Takaosasta?

Kesälomareissulta palattuani varasin uuden eläinlääkäriajan Tuusulan Eläinlääkäriasema Askelesta. Halusin vihdoin selvyyden, että mistä se on kipeä ja varasin ajan lämpökamerakuviin. Lämpökameratutkimuksia on ilmeisesti hevosilla käytetty jo pidempään kipukohdan paikantamisessa, mutta koirilla tutkimuksia ei taida toistaiseksi tehdä kuin Askel (saatan hyvin olla väärässäkin). Lämpökameratutkimus oli mielenkiintoinen, ensin kuvattiin koiraa eri suunnista. Selvästi lämpimämpiä kohtia oli oikean etujalan ranteessa ja vasemmassa takajalassa, selässä ei kummempaa, ei myöskään spondyloosin kohdalla. Tämän jälkeen Kodan piti seistä lattialla paikallaan minuutin verran, jonka jälkeen kuvattiin lattiaan jääneet tassunjäljet. Näistä erottui selvästi, että se ei varaa painoa kunnolla vasemmalle takajalalle. Osteopaatti oli siis (jälleen kerran) oikeassa, ongelma löytyi vasemmasta takajalasta.



Lämpökameratutkimuksen jälkeen eläinlääkäri vielä tutki Kodan läpikotaisin. Oikea ranne ei aristanut yhtään painelua tai liikuttelua, joten oikeassa ranteessa näkyvä lämpö (ja aiempi ontuminen) johtui varmastikin ristikkäisen jalan säästelyn aiheuttamasta ylimääräisestä kuormituksesta. Nyt hauisjänteen kiinnityskohta ei enää aristanut, eikä oikean etujalan lihakset kiristäneet vasenta enempää. Kaularanka taipui joka suuntaan ongelmitta, eikä selästäkään kummempaa löytynyt. Vasemman takajalan tutkiminen sen sijaan yllätti, nivusta palpoidessa Koda vingahti kunnolla ja oli täysin valmis pakenemaan paikalta. Vasemman takajalan lihakset olivat tässä vaiheessa jo alkaneet surkastua, sen verran pitkään Koda oli jalkaa säästellyt. Eläinlääkärin paras arvaus oli, että Koda on kevättalven liukkailla liukastunut ja kaatunut siten, että takareiden lihakset ovat revähtäneet.

Saatiin siis määräys uudelle sairauslomalle, kasa lääkkeitä ja suositus viedä Koda fysioterapeutille. Aloitettiin lääkkeet (gabapentiini, tulehduskipulääke ja lihasrelaksantti) heti, mutta fysioterapia-ajan saaminen juhannuksen tienoilla olikin sitten vaikeampi projekti. Kävin läpi monen monta pääkaupunkiseudun eläinfysioterapeuttia ja kaikkien nettisivuilla kerrottiin, että ovat juuri aloittaneet tai pian aloittamassa loman ja vapaita aikoja ei ennen lomaa enää ole. Kyselin neuvoja kuitenkin instagramissa ja sain suosituksen Eläinfysioterapeutti Riina Kellmanista, jolle laittelin heti viestiä ja saatiin sovittua aika heti muutaman päivän päähän. Fysioterapeutin tutkimuksissa vasen takajalka oli ihan jumissa, polvi ei liikkunut kunnolla ja lonkankoukistaja ja sartorius olivat kireät ja arat. Myös SI-nivel oli jäykistynyt. Lisäksi kompensaationa oikealla lavan lihakset olivat kireät ja rintarangan loppuosissa jäykkyyttä.



Ensimmäinen kuukausi mentiin taas lyhyillä hihnalenkeillä ja käytiin jo viikon päästä toinen käynti fysioterapeutilla. Lisäksi Koda sai hierontaa ja akupunktiota ja kuukauden kuluttua käytiin taas osteopaatillakin. Osteopaatin mukaan vasemman takajalan tilanne oli jo huomattavasti parempi kuin aiemmin, mutta selkä oli mennyt hieman huonommaksi. Varmaankin kompensaationa. Vasen takajalkakaan ei vielä aivan kunnossa ollut, mutta osteopaatti kehotti lisäämään hiljalleen liikuntaa, etenkin vapaata liikuntaa metsässä. Huomautti kuitenkin samalla, että liike saattaa näyttää epäpuhtaalta vielä pitkäänkin, mutta se kuuluu paranemiseen. Huokaisin helpotuksesta.

Käytiin heinäkuun lopussa kontrollikäynnillä eläinlääkärissä ja jalka todellakin oli parempi. Eläinlääkäri sanoi, että tässä on oppikirjaesimerkki hyvästä ja nopeasta paranemisesta. Nivusen palpointi ei aiheuttanut enää kuin hyvin pienen väistöliikkeen. Saatiin lupa alkaa vähentää gabapentiiniä, tulehduskipulääke ja lihasrelaksantti oltiin lopetettu ohjeiden mukaisesti jo aiemmin. Saatiin kuitenkin vielä kokeiluun uutta, törkeän kallista tulehduskipulääkettä. Lisäksi saatiin eläinlääkäriltäkin lupa alkaa liikkua enemmän ja osteopaatin tapaan eläinlääkärikin suositteli metsälenkkien lisäksi uimista ja kahlaamista.



Alettiin hiljalleen siis taas lisätä liikuntaa. Koda pääsi mukaan metsälenkeille ja käytin koiria uimassa niin paljon kuin vain ehdin. Treeneistä Koda sai kuitenkin edelleen pysyä sairauslomalla. Elokuun alussa käytiin vielä kertaalleen fysioterapeutilla kuulemassa, ettei hänenkään mielestä vasemmassa takajalassa enää merkittävää hoidettavaa ollut, kun oikein syvältä kaivoi, löytyi jalasta muutama kipupiste kuitenkin. Koda vaikutti pirteämmältä ja liikekin alkoi hiljalleen näyttää normaalimmalta. Liikunnan määrä nostettiin takaisin normaalille tasolle ja samalla puolipalloilla ja tasapainotyynyllä jumppaillen yritin muistutella Kodaa taas ottamaan vasenta takajalkaa kunnolla käyttöön. Viimeisetkin kipulääkkeet lopetettiin elokuun puolessa välissä ja kevyisiin treeneihin palailtiin muistaakseni samoihin aikoihin.

Kuitenkin jossain takaraivossa kyti edelleen ajatus siitä, olisiko se kuitenkaan vieläkään oikeasti kunnossa. Enhän mä takajalan oireilua alunperinkään huomannut. Lenkkeiltiin ja liikuttiin normaalisti, mutta aiemmanlaiseen treenitahtiin en sitä uskaltanut palauttaa. En myöskään hirveän innolla palauttanut sitä hakutreeneihin enkä tottiskentällä halunnut ottaa esteitä tai muita rankempia liikkeitä. Viime viikolla käytin Kodan uudella osteopaatilla ja onnekseni sain kuulla, ettei vasemmassa takajalassa ollut enää minkäänlaista vikaa havaittavissa. Lisäksi osteopaatti sanoi Kodan hoidettuaan, ettei usko spondyloosin vaivaavan Kodaa millään tavalla, eikä olisi arvannut Kodalla mitään spondyloosia olevankaan, jos en olisi sitä tuonut esille ennen hoitoa. Kodan luustokuvia katsoessaan osteopaatti totesi myös, että kyseessä mitä todennäköisimmin on trauman seurauksena tullut spondyloosi (eikä perinnöllinen versio), koska sitä yhtä muutosta lukuunottamatta muut nikamat ovat edelleen 4-vuotiaana sileät ja pyöräreunaiset. Trauman puolesta puhuisi myös tuo 2-vuotiaana otetuissa kuvissa havaittu ja sittemmin osteopatialla korjaantunut lantion vinous.



Päästään siis palaamaan Kodan kanssa normaaliin treenirytmiin hyvillä mielin! Vaikka yksi pk-kausi ohitettiinkin jälleen vammaa parannellen, olen helpottunut ja onnellinen, että kyseessä oli lopulta vain lihasvamma ja Koda on entisellään ♥

Kiira, Koda & Kelmi

PS. Ensi talven liukkaat tuo koira pysyy visusti hihnassa ja pumpuliin käärittynä, joten toivotaan hyvin lyhyttä liukasta jaksoa.

perjantai 13. syyskuuta 2019

Parhaat koirat

En tiedä, miten asia on muiden rotujen piireissä, mutta collien kanssa harrastava kuulee aika usein rodun vähättelyä tai suoranaista haukkumistakin, "ne on kaikki arkoja", "niillä ei vietti riitä", "niillä ei ole taisteluhalua", "niistä ei ole pk-lajeihin", "nehän on vaan näyttelykoiria" ja niin edelleen. Ja kuitenkin ehkä kahdeksan kymmenestä collien kanssa aktiivisesti harrastavasta on kuullut ne samat lauseet siitä, että vaikka colliet yleensä on paskoja, niin kylläpä just nämä sun colliet onkin poikkeuksellisen kivoja/rohkeita/avoimia/reippaita/aktiivisia/taistelutahtoisia.

Koska collie päätyy keskimäärin ihmiselle, joka on ottamassa ensimmäistä harrastuskoiraansa tai kotikoiraa, jonka kanssa kuitenkin sitten innostuu vähän harrastelemaan, on tällaiset puheet erityisen myrkyllisiä. Silloin kun mä olin Kodan kanssa ehkäpä kolmatta kertaa pk-kentällä, totesi eräs saksanpaimenkoiraharrastaja noin karkeasti, että kaikki colliet on muuten sitten nykyään ihan paskoja. Sittemmin samainen harrastaja on kyllä vähän muuttanut mieltään, mutta kuitenkin. Jos olisin joku muu kuin minä (siis ärsyttävän kilpailuviettinen, määrätietoinen ja pirun ylpeä koiristani), olisi ehkä ollut viimeinen kerta sillä kentällä. Samoin kuin Kelmin kanssa BH-kokeessa ollessa kanssakilpailija totesi, ettei häntä jännitä yhtään, kun oli katsomassa koetta, missä ihan paska colliekin pääsi läpi... olipas kiva mennä oman collien kanssa sen jälkeen suorittamaan. Ja voin vain kuvitella, miten kiva olisi jonkun herkemmän ihmisen mennä suorittamaan koetta colliensa kanssa tällaisen kommentin kuultuaan.



Kun kuulee joka tuutista, miten juuri oman rotuiset koirat on surkeita, alkaa herkästi peilata oman koiran heikkouksia yleisiin olettamuksiin. Jos mun koira ei motivoidu, se johtuu vain siitä, että se on väärää rotua. Jos mun koira ei leiki, sekin johtuu vain ja ainoastaan rodusta. Nirsouskin on rodun vika, samoin kuin koiran ääntelyongelma. Tai jos tuo yllä mainittu BH-koe olisi sitten mennytkin pieleen, ei vika voisi olla liian vähässä treenissä, huonossa valmistautumisessa tai ohjaajan jännityksessä, vaan siinä, että colliet yksinkertaisesti on huonoja.

Toki edellä mainitut ominaisuudet on koirakohtaisia ja heikkouksia löytyy jokaisesta yksilöstä ja rodusta, mutta todella paljon on myös ohjaajasta ja ohjaajan taidoista kiinni. Colliet, kuten monet muutkin paimenkoirat ovat herkkiä ja ohjaajapehmeitä (kuten niiden kuuluukin olla), ja siten ne peilaavat joskus ärsyttävänkin hyvin ohjaajan mielialaa, eleitä ja olemusta. Kun ohjaaja treenatessa ajattelee, että tämä koirani on paska kuten kaikki muutkin tämän rotuiset, se koira muuten aika varmasti on paska. Ainakin sillä hetkellä. Kun ohjaaja on kokematon ja epävarma, näkyy se helposti koiran epävarmuutena ja passivoitumisena. Tätä huomaa etenkin kisatilanteissa - kun ohjaajaa jännittää, koira menee aivan lukkoon. Sitten todetaan, että vika on kyllä varmasti rodussa, vaihdetaan rotua ja kerrotaan eteenpäin, miten mulla olikin aikanaan surkea collie.


Kuitenkin nämä herkkyydet ja ohjaajapehmeydet on helppo kääntää isoksi voitoksi. Etenkin Kelmi on selvästi ohjaajapehmeä ja myös hitusen herkkä, se aistii mun mielialaa taitavasti ja lukee mun eleitä todella tarkasti. Kodakin, mutta hieman maltillisemmin. Jonkun mielestä nämä on huonoja ominaisuuksia, mutta mä olen pirun ylpeä koiristani, tykkään aivan hulluna niiden ominaisuuksista ja niiden persoonista, rakastan treenata niiden kanssa ja niiden jokainen onnistuminen tuntuu aidosti ja oikeasti ihan älyttömän hyvältä. Ja koska ne on herkkiä ja lukee mua ja mun fiiliksiä kuin avointa kirjaa, ne todellakin tietää, että ne on maailman parhaita molemmat. Ne ei pyytele olemassaoloaan anteeksi, ne on motivoituneita, taistelutahtoisia, itsevarmoja ja aktiivisia ja niistä on ihan mihin vaan, kunhan mä uskon niihin. Totesi muuten eilen tämä yllämainittu saksanpaimenkoiraharrastaja Kelmistä, että "sillä on kyllä helvetin hyvä saalis".

Eli kaikki kanssaharrastajat, uskokaa koiriinne ja näyttäkää niille, että ne on parhaita. Eläytykää ja heittäytykää, saatatte nähdä muutoksen koirissanne.


Kiira, parhaat koirat Koda & Kelmi

lauantai 24. elokuuta 2019

Oulangan kansallispuisto

Kuusamon kesäreissun viimeisenä retkikohteena oli Oulangan kansallispuisto ja Pieni Karhunkierros. Retkipäivälle oli luvattu lähes kolmenkymmenen asteen hellettä ja nuoret koirat alkoivat olla jo aika väsyneitä viikon retkeilystä, joten päätettiin, ettei helteessä kierretä koko kierrosta. Koda jäi lepäilemään mökille tassuvaivan vuoksi ja lähdettiin matkaan nuorison, eli Kelmin ja Lorin kanssa. Hellepäivä oli houkutellut suositulle Karhunkierrokselle jonkin verran muutakin porukkaa, mutta ei onneksi vielä mistään ruuhkasta voinut puhua.

Yritettiin saada pikkuretkemme varrelle tärkeimmät Pienen Karhunkierroksen nähtävyydet, joten lähdettiin liikkeelle Pienen Karhunkierroksen lähtöpisteestä ja kuljettiin ensin Niskakosken kautta Myllykoskelle. Matkalla oli lähinnä kuivaa mäntymetsää. Pian päästiin ylittämään Kelmin ensimmäiset riippusillat, Kelmi meni kuin vanha tekijä, ei epäröinyt hetkeämään. Riippusillan ylityksen jälkeen päästiin ihailemaan voimakkaana kuohuvaa Myllykoskea. Myllykosken taukopaikalla oli runsaasti muutakin väkeä, kosken kuohunnassa oli hyvä viilentyä ja koiratkin pääsivät juomaan.




Myllykoskelta jatkettiin kohti Jyrävää. Myllykoskelta noustiin portaita pitkin ylös polulle, joka kulki harjumaista mäntykangasta. Ylhäältä harjulta avautui näkymä alas Kitkajoelle ja matkalla ohitimme pauhaavan Aallokkokosken. Lopulta laskeuduimme portaita alas Jyrävän koskea ihailemaan. Jatkoimme vielä Siilastuvalle lounaalle. Siilastuvalla oli useampi seurue Karhunkierroksen vaeltajia, jotka lähestyivät maalia. Olin helteisen päivän takia iloinen, että oltiin vaan päiväretkellä ilman sen kummempia kantamuksia. Kytkin Kelmin lounaan ajaksi viereiseen puuhun ja se heti ummisti silmänsä, eikä välittänyt ohikulkevista ihmisistä eikä oikeastaan koiristakaan, helppo kaveri tuo olisi pidemmilläkin retkillä.

Siilastuvalta palattiin samaa reittiä takaisin, pituutta päiväretkelle tuli noin kahdeksan kilometriä, mikä oli viimeiselle, helteiselle päivälle ihan riittävä saavutus. Jäi kuitenkin vielä halu lähteä joskus kävelemään myös kokonainen Karhunkierros, mutta vuoden ikäisen Kelmin kanssa nämä lyhyemmät retket olivat oikein hyvää harjoitusta.








Uusista retkistä haaveillen,

Kiira, Koda & Kelmi